Kalkkimaalausten avaamat maailmat

Suomen Muinaismuisto-Yhtiön perusti vuonna 1870 Helsingissä joukko nuoria opiskelijoita ja maistereita edistämään muistomerkkien suojelua ja tutkimusta sekä ylläpitämään suuren yleisön kiinnostusta suomalaisiin muinaismuistoihin. Yhdistyksen taustalla oli huoli keskiaikaisten linnojen ja kirkkojen rapautumisesta sekä tarve tuottaa aineistoa tutkimusta varten. Ruotsin 1600-luvulta periytyvä muinaismuistolainsäädäntö oli yhdistystä perustettaessa edelleen voimassa, mutta lakeja tukevat hallintorakenteet puuttuivat, eikä tutkimusaineistoa oikeastaan ollut olemassa.

Tilanteen korjaamiseksi Muinaismuistoyhdistys järjesti vuosien 1871–1902 välillä kahdeksan retkikuntaa, jotka dokumentoivat Suomen historiallista kulttuuriperintöä piirroksin, akvarellein ja myöhemmin myös valokuvin. Retkikuntien alkuunpanijana ja useimpien johtajana toimi maisteri Emil Nervander (1840–1914). Muut jäsenet koostuivat nuorista opiskelijoista, joista myöhemmin tuli taiteilijoita, arkkitehteja ja tutkijoita, kuten Albert Edelfelt, Gunnar Berndtson, Lars Sonck, Selim Lindqvist, Armas Lindgren, Jarl Eklund, K.K. Meinander ja Eliel Aspelin.

Taidehistoriallisilla retkillä kootut aineistot ja esineet muodostavat keskeisen materiaalin suomalaisen taiteen ja kulttuuriperinnön tutkimukselle. Niiden pohjalta muodostettiin tulevan Kansallismuseon ja nykyisen Museoviraston historialliset kokoelmat.

Yksi retkikuntien suurimmista saavutuksista oli keskiaikaisten kirkkojen kalkkimaalausten kalkeeraus eli kopiointi luonnollisessa koossa. Matkoilta kertyi yli tuhat erikokoista kalkeerausta. Kokoelmaa on täydennetty, ja nykyisin kalkeerauskokonaisuus käsittää yli 2500 luonnollisen kokoista piirrosta.

Syntyneet kalkeerauspiirrokset ja maalaukset ovat monesti ainoa jäljellä oleva todiste kirkkojen vanhoista koristeluista. Osa kirkoista on täysin tuhoutunut, ja monessa kohteessa maalaukset on maalattu piiloon kalkeerauksen jälkeen. Tämä tekee kalkeerauskokoelmasta ainutlaatuisen ja merkittävän niin kulttuuriperinnön, restauroinnin kuin tutkimuksen näkökulmasta. Kalkeeraus on linkki menneisyyden, nykyajan ja tulevaisuuden välillä.

Kalkeerausten valmistus oli nuorten hurjapäiden puuhaa. Retkikuntien aikataulut olivat tiukkoja, ja työtä tehtiin niin kauan kuin luonnonvaloa riitti. Kalkkimaalaukset olivat Nervanderin sanoin ”suurimmillaan tavallisen kamarinlattian” kokoisia, osa jopa suurempia ja sijaitsivat usein korkealla holveissa.

Aikataulu ja kirkkojen penkit estivät kunnollisten telineiden pystyttämisen – niiden sijaan kiipeiltiin jopa 12 metriä korkeilla tikaspuilla. Niiden päähän viriteltiin eräänlainen mastokori, jonka varaan piirtäjä tukeutui ja jossa hän säilytti kalkeerausvälineistön, kuten paperit, luotilangan, tärpätin ja hiilet. Tikasviritelmän siirto seuraavaan holviin tai holvin puolikkaaseen vaati 12–15 miestä. Kiireiseen sadonkorjuuaikaan apua saatiin esimerkiksi varuskuntien asevelvollisilta. Lyhyemmät matkat improvisoitua telinettä raahattiin paikallisten työmiesten avustuksella.

Ohut paperi muutettiin läpinäkyväksi tärpätillä tai rasvalla, kuten voilla, minkä jälkeen se kiinnitettiin seinään kalkeerausta varten. Jokainen maalauksen yksityiskohta kopioitiin tarkasti hiilellä ja värit merkittiin ylös väriluonnokseen. Osa maalauksista jouduttiin naputtelemaan kalkkimaalikerrosten alta esille, jos aikaa riitti. Työtä tehtiin luonnonvalossa aamusta iltaan. Kalkeeraukset viimeisteltiin Helsingissä: luonnokset yhdistettiin tukevammalle paperille, ja osa niistä väritettiin luonnosten perusteella tussilla ja vesiväreillä. Suurimmat yhdistetyt kalkeeraukset ovat ainakin 3 x 6 metriä!

”Eräs taidehistorialliseen tutkimusretkeen osaa ottanut” kertoo Uudessa Suomettaressa 21.8.1885 kalkeerauksista seuraavasti:

”Lohjan kirkossa aloitti tutkijakunta ensin toimensa. Se on vanhimpia siinä osassa maatamme ja samalla myöskin isoimpia maaseutukirkkojamme. Täällä oli suuremmoinen ja raskas työ suoritettavana. Kaikki ne monen monituiset isot maalaukset, mitkä, kirkon katoliseen aikaan maalattuina, vielä toristavat sen holvikupuja, kuvattiin näet luonnolliseen kokoonsa siten, että ohkaista kuulakkaa eli läpinäkyvää paperi kiinnitettiin holveihin kuvien päälle ja nämät sitten piirre piirteeltä paperille kuvaeltiin. Piirustukset olivat sitten myöhemmin Helsingissä väritettävät tarkalleen alkuperäisten maalausten mukaan, jotka sen ohessa, jotta piirustuksia väritettäessä olisi tarpeellista ohjetta, tarkalleen kopioitiin pieneen muotoon. Kun piirustajat suorittivat tehtävänsä 40 jalkaa korkealla kirkon lattiasta ainoastaan hentojen tikapuiden varassa, oli tästä työstä, joka kesti kaksi viikkoa, jotenkin suuria vaaroja tarjona; heidän täytyi näet tulla huomaavassa korkeudessa työskennellä molemmin käsin; ainoastaan jaloilla voivat he pitää itsensä kiinni tikapuissa. Niihin oli kumminkin kiinnitetty pienet tuolinkarmin tapaiset telineet, jotta piirustajilla olisi jotakin tukea, jos sattuisivat huomaamattansa horjahtamaan. Kaikki kävi kunninkin onnellisesti ja me veimme mukanamme siitä kirkosta 70 piirustusta, joista usea on niin iso, että se täydelleen peittäisi tavallisen isomman huoneen lattian.”

Retkikuntien tuloksia esiteltiin pian retkien jälkeen muutamassa lyhyessä näyttelyssä. Viimeksi retkien piirustuksia oli esillä 120 vuotta sitten vuonna 1903! Taidehistorioitsija K. K. Meinander ehdotti vuonna 1904 kokonaisuuden julkaisemista, mutta työ olisi vaatinut rahoitusta ja aikaa, joten se hylättiin.

Aineistot oli hajotettu varhain eri puolille Muinaistieteellisen toimikunnan (Museoviraston edeltäjän) kuva-arkistoa sisällön ja koon mukaisesti. Kokonaisuuden hahmottaminen on vieläkin todella vaikeaa. Kuva-arkiston tutkija Martta Hirn inventoi aineistoa 1960-luvun lopussa ja kokosi kuvakirjan retkien parhaimmistosta, Kuvia katoavasta Suomesta, mutta julkaisuun mahtui vain yksi kalkeeraus. Oletettavasti kalkeerauksista tarkastettiin silloin vain osa.

Museoviraston Arkisto- ja tietopalveluosastolla käynnistyi keväällä 2022 laaja kokoelmien muuttohanke. Sen aikana luetteloidaan, konservoidaan ja digitoidaan kokoelmia ja pakataan miljoonia esineitä ja kuvia sekä siirretään ne uusiin säilytystiloihin Museoviraston Kokoelma- ja konservointikeskukseen Vantaalle.

Hankkeen tavoitteena on saada aineistot paremmin tutkijoiden ja suuren yleisön saataville. Se mahdollistaa laajojen ja pitkään kokoelmissa olleiden aineistojen läpikäynnin ja tunnistamisen. Suurikokoisimpia näistä ovat Akseli Gallen-Kallelan freskojen työpiirustukset sekä Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisten retkien kalkeeraukset, eli luonnollisenkokoiset piirrokset, joille on kopioitu keskiaikaisten kirkkojen seinämaalauksia.

Kalkeerauskokoelman alustava läpikäynti muuttohankkeen puitteissa on paljastanut kokoelman laajuuden, esineiden valtavan koon ja niiden heikon kunnon. Saatujen tietojen pohjalta on laadittu vaihtoehtoisia suunnitelmia tarvittavista toimenpiteistä kalkeerausten säilyttämiseksi. Vain murto-osaa pystyy käsittelemään yksin. Kalkeerausprosessissa käytetyt materiaalit ja aika ovat vaurioittaneet piirustuksia. Suurin osa on ollut koskematta ja yleisön ja tutkijoiden saavuttamattomissa 1800-luvulta lähtien. Tiedot niistä perustuvat vanhoihin kuvaluetteloihin, joista puuttuu piirustusten koot ja materiaalit.

FT Leena Valkeapään tutkimustyö on tuonut Taidehistoriallisten retkikuntien ainutlaatuiset aineistot laajempaan tietoisuuteen. Hän toteaa artikkelissaan, että aineiston julkaisu kariutui 1900-luvun alussa sen suureen määrään (2018). Kalkeerausten osalta todennäköiseksi syyksi voidaan lisätä niiden fyysinen koko. Suurten, likaisten ja hauraiden aineistojen käsittely vaatii työryhmän, runsaasti aikaa, tilaa ja valtavia pöytiä. Kalkeerausten pelastaminen ja saanti tutkimuskäyttöön on mahdollista vain perusteellisen konservointi-, tutkimus- ja digitointihankkeen avulla.

Taidehistorialliset retkikuntien tulokset ansaitsisivat laajan näyttelyn, johon koottaisiin esineitä, kuva-aineistoja, kalkeerauksia ja aikalaistekstejä. Ensimmäinen askel voisi olla retkikuntien lisääminen museoalan ontologiaan. Tämä helpottaisi luettelointia ja hajotetun kokonaisuuden hahmotusta.

Konservaattori Sara Théodore kertoo:

”Keskiaikainen kivikirkko on edelleen vakuuttava ilmestys. Sen graniittimassa uhkuu voimaa. Elämystä on korostanut äänimaailma ja värikkäät maalaukset. On kutkuttavaa kuvitella, miten kalkkimaalausten avaamat maailmat ovat vaikuttaneet kirkolle soutavan kansan mieliin. Latinankielistä saarnaa ei ymmärtänyt, mutta kuvien todistusvoima ja tarinankerronta antoi varmasti jokaisen mäkitupalaisen ja kartanonomistajan mielikuvitukselle nosteen.”

Lisätietoja:

Hirn, Marta (toim.) 1970. Kuvia katoavasta Suomesta: Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisten retkikuntien piirroksia ja akvarelleja vuosilta 1871–1902 (Helsinki: Weilin+Göös, 1970)

Härö, Mikko (1984). Suomen muinaismuistohallinto ja antikvaarinen tutkimus: Muinaistieteellinen toimikunta 1884–1917. Museovirasto, Valtion painatuskeskus, Helsinki

Valkeapää, Leena (2018). Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket Suomessa 1871–1902. Tahiti, 8(1), 5–27. https://doi.org/10.23995/tht.69289

Valkeapää, Leena (2020). Saman taiteen lapset: Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket 1871–1902. SMYA124. Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Hufvudstadsbladet 14.7.1885

Uusi Suometar 21.8.1885

Linkit

Video: Akseli Gallen-Kallelan Kullervo lähtee sotaan

Video: Kuvat, kertomukset ja kirjat kertovat taidehistoriallisista tutkimusretkistä

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset retket

Museoviraston aineistot Finnassa

Museoviraston Kuvakokoelmat

Museoviraston kokoelma- ja tietopalvelut Facebookissa

Museoviraston Kuvakokoelmat Instagramissa

Museoviraston muuttohanke

Asiasanat: kalkeeraukset, mittapiirustukset, muinaismuistoyhdistys, konservointi, paperi, piirustukset, akvarellit, kivikirkot, freskot, luettelointi, Museoviraston Kuvakokoelmat

Pääkuvan tiedot: Emil Nervander, Axel Wikström, Armas Lindgren Kemin vanhassa kirkossa sen ollessa heinälatona, 1896. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen VI taidehistoriallinen retkikunta 1896. CC BY 4.0: HK10000:4889 Historian kuvakokoelma / Museovirasto.