Itäinen rajaseutu ja 1930-luvun valistajan katse

”Tulevaisuus näyttää, herääkö Suomen kansa ajoissa huomaamaan rajaseudun merkityksen, vai herätäänkö vasta silloin, kun noilla syrjäisillä seuduilla on jo jouduttu ratkaisemaan kansamme kohtaloa. Silloin on herääminen myöhäistä.”

Maisteri Uuno Peltoniemi kirjoitti edellä olevan sitaatin vuonna 1937 AKS:n vuosikirjan artikkelissaan ”Itäinen rajaseutumme”[1]. Hän oli toiminut vuodesta 1934 lähtien Suomen Sotilaskotiliiton rajaseutuohjaajana ja toimittanut samalla Rajamme vartijat -lehteä.

Lehtityö harjaannutti Peltoniemen erinomaiseksi kenttävalokuvaajaksi. Museoviraston Kuvakokoelmissa on yli 12 000 Peltoniemen valokuvaa, joista noin 3600 on tällä hetkellä digitoitu. Valtaosa aineistosta on kuvattu itäisellä rajaseudulla, pääosin Sallan ja Laatokan välillä, vuosina 1934–1939. Kokoelmaan kuuluu lisäksi jonkin verran myöhempää, muun muassa jatkosodan aikana Itä-Karjalassa kuvattua aineistoa.

Peltoniemi oli opiskellut itämerensuomalaisia kieliä Helsingin yliopistossa. Kansallisten tieteiden eetos oli kiinnittänyt hänet jo 1920-luvun puolella AKS:n piiriin ja lopulta työhön seuran sihteerinä. Sotilaskotiliiton palveluksessa Peltoniemi sai asemapaikakseen Joensuun. Suurimman osan ajasta hän kuitenkin liikkui rajamiesten ja rajan asukkaiden parissa.

1980-luvulla tehdyssä haastattelussa Uuno Peltoniemi kertoi, että valistusohjaajana hänen ensisijainen tehtävänsä oli ”herättää isänmaallista henkeä rajakansan keskuudessa” ja ”lähentää asukkaita ja rajavartiostoja”.[2] Molemmissa riitti yllin kyllin työsarkaa.

Itäraja, sen merkitys ja rajaan liittyvät käytännöt olivat mullistuneet Suomen itsenäistymisen jälkeen. Rajaseudun asukkaat olivat aiemmin tottuneet liikkumaan, avioitumaan ja hankkimaan elantoaan melko vapaasti sen molemmin puolin. Rajan sulkeutumista ei ollut helppo sietää etenkään kylissä, jotka jakautuivat keskeltä kahtia eri valtakuntien puolelle tai joiden aiemmat yhteydet olivat suuntautuneet yksinomaan Venäjälle. Kaikkiin rajakyliin ei ollut Suomesta päin edes kulkukelpoista tietä.

Rajaseututyö ja rajaseutuaate ovat 1920-luvun käsitteitä. Niiden syntyä taustoitti nuoren Suomen valtion huoli itäisen rajaseudun lähtökohdista: etäisyydet olivat pitkiä, lapsikuolleisuus korkeaa, lukutaito alhainen ja ihmisten toimeentulo huteralla pohjalla. Syrjäseutujen asukkaita epäiltiin poliittisesti epäluotettaviksi, eivätkä rajavartijoiksi päätyneet miehetkään olleet aina maineeltaan kaikkein puhtaimpia. Neuvostoliiton synty aktivoi rajaan vanhastaan liittynyttä pelkoa.

Uuno Peltoniemen aloittaessa työnsä maanteiden, koulujen, rajavartioasemien ja Punaisen Ristin perustamien sairasmajojen verkosto oli yhä harva. 1930-luvun alun talouskurimus ja poliittisen tilanteen kiristyminen Suomessa olivat lisänneet luvatonta liikennettä rajan yli. Lisäksi rajavartijoita menehtyi kohtuuttoman usein tapaturmissa, vahingoissa ja väijytyksissä.

Rajaseudun kehittäminen nähtiin Suomessa turvallisuuskysymyksenä mutta myös osana modernin valtion sivistystä ja taloutta. Rajaseututyön aktiivisimpia toimijoita eivät olleet alueen omat asukkaat vaan ulkopuoliset intressitahot. Niiden tavoitteista voi tunnistaa myös kolonisoivia piirteitä.

Uuno Peltoniemen valokuvat tarjoavat kurkistusaukon yhden rajaseudun kehittäjän työnäkyyn. Peltoniemi on kertonut todenneensa varsin nopeasti, etteivät puheet isänmaasta tehoa ennen kuin ihmisten elinoloja saadaan kohennettua.[3] Valokuvien avulla hän pyrki osoittamaan muulle Suomelle, miten suuria maan sisäiset erot ovat ja millaisia haasteita rajan ihmiset arjessaan kohtaavat.

Valokuvia painettiin harvakseltaan Rajamme vartija -lehdessä. Tärkein niistä tuotettu kokonaisuus oli kuitenkin Peltoniemen vuonna 1938 ilmestynyt Itärajan kuvia -kirja.[4] Se sisältää lähes 300 kuvaa.

Valokuvaajana Peltoniemi edusti suoraa, dokumentoivaa otetta. Aikakauden maaseutukuvastolle ominaisen, kansatieteellisen näkökulman mukaisesti kuvien sisältö painottuu menneisyyden merkkeihin ja arjen kulttuuriin, kuten vanhoihin työtapoihin, asumiseen ja pukeutumiseen. Muutos kohti modernia näyttäytyy lähinnä eroja korostavina anekdootteina.

Kansatieteen malli ohjasi myös Peltoniemen käsitystä ”kansasta”. Siihen ei kuulunut sivistyneistöä tai porvaristoa, eikä niitä kuvissa juurikaan esiinny. Rajaseudulle muualta tulleet ammattilaiset, esimerkiksi rajamiehet ja sairaanhoitajat, erottuvat hekin ulkopuolisina ja esitetään auttajan tai kehittäjän roolissa.

Mielikuva, jonka Peltoniemen kuvasto itäisestä rajaseudusta ja sen asukkaista loi, on lähellä karelianistien Karjala-kuvaa. Peltoniemi esitti itää alkuperäisyyden vanhakantaisena säilönä ja rajakansaa ”rajan kirojen” uhrina, jonka pelastaminen kuului vauraamman Suomen vastuulle.

Välittömyys ja inhimillisen läsnäolon tuntu tekevät valokuvista ajattoman oloisia. Jos yksittäisten kuvien ajoitusta ja synty-yhteyksiä tarkennetaan konteksteja purkamalla, arkistossa irrallisina näyttäytyvien otosten takaa avautuu uusia siteitä ja merkityksiä.

Vuoden 1935 joulukuussa Rajamme vartija -lehdessä ilmestyi artikkeli otsikolla ”Mitä tapahtuu rajamme takana?”. Artikkelin yhteydessä julkaistiin valokuva, joka esittää naista istumassa kaivon kannella. Kuvateksti kertoo: ”Branderin emäntä Salmin Kanabrojärveltä. Taustalla häämöttää venäjänpuoleinen Kanabrojärvi, josta emäntä on kotoisin. Sinne jäivät isä, äiti ja veli perheineen. Vanhukset ovat jo kuolleet, rajan yli oli siitä joku huutamalla ilmoittanut, mutta veli perheineen on karkoitettu.”

Branderin emännästä on arkistossa useita samassa yhteydessä otettuja kuvia. Tietoisuus artikkelin sisällöstä muuttaa niiden kaikkien lukutapaa. Tekstissä kirjoittaja, ilmeisesti Peltoniemi, kertoo, miten aseistetut sotilaat olivat tyhjentäneet Kanabrojärven Venäjän puoleisen kylän pääsiäisyönä 1935 ja siirtäneet kaikki sen asukkaat tuntemattomaan paikkaan.

Taustoittavan tekstin ja valokuvien yhdessä synnyttämä vaikutelma rajalla ja sen takana vaanivasta uhasta oli yksi 1930-luvun rajaseutupuheen keskeisiä piirteitä. Uuno Peltoniemi kuului ajan hengen kokijoihin ja vahvistajiin, mutta itäraja koettiin Suomen kohtalonkysymykseksi muuallakin kuin ”rajaseudun ystävien” tai AKS:n piirissä. Rajat nousevat keskiöön aina kun geopoliittiset asetelmat muuttuvat.

Lisätietoja

1. Peltoniemi, U. 1937: Itäinen rajaseutumme. Teoksessa AKS:n tie. Akateemisen Karjala-Seuran vuosikirja nro 1. Helsinki: Akateeminen Karjala-Seura, 213–224.
2. Mäntymaa, Heikki 1986: Rajaseudun valistaja. Rajamme Vartijat 1986: 2, s.8–11.
3. Mp.
4. Peltoniemi, U. (Uuno) 1938: Itärajan kuvia. Porvoo, Helsinki: WSOY.

Linkit

Artikkeli Uuno Peltoniemen kokoelmasta ”Rajankävijän kuvia Suomenlahdelta Jäämerelle”

Uuno Peltoniemen kuvia Finnassa

Museoviraston Kuvakokoelmat

Museoviraston kokoelma- ja tietopalvelut Facebookissa

Museoviraston Kuvakokoelmat Instagramissa

Kuvat: Uuno Peltoniemi / Kansatieteen kuvakokoelma / Museovirasto

Asiasanat: valokuvaus, valokuvat, rajaseutu, Karjala, sotilaskotiliitto, rajavartiosto, AKS, tutkimus, Museoviraston Kuvakokoelmat, kokoelmat, valokuvakokoelmat, kuvakokoelmat, kuva-arkistot

Pääkuvan tiedot: Matkamies on lukevinaan Uuno Peltoniemen muistikirjaa Salmin Rajakonnun kylässä 1930-luvulla. Ylösalaisin oleva muistikirja paljastaa kuitenkin, että mies on lukutaidoton.