2021 / Valokeilassa

Mikä on näyttelyn merkitys? Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset

Anna-Mari Immonen & Mitro Kaurinkoski

Kansallismuseon näyttely Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset käsitteli inkeriläisten kohtaloa 1900-luvulla, neuvostovuosien vainoja ja vankileirejä, 63 000 henkilön inkeriläistä siirtoväkeä jatkosodan ajan Suomessa 1943–1945 sekä vuoden 1990 jälkeistä laajamittaista inkeriläisten muuttoa Suomeen.

Näyttelyn sulkeuduttua toinen sen käsikirjoittajista, toimittaja Santeri Pakkanen kirjoitti: ”tuntuu, että on tehty jotain merkittävää. Samanlainen tunne oli vuonna 1987 Petroskoissa, kun Punalippu-lehden Inkeri-numero ilmestyi.” Lehden numeron ilmestyminen oli 1980-luvun lopulla tärkeä kimmoke, joka aloitti laajan keskustelun inkeriläisten kohtalosta ja vainoista Neuvostoliitossa.

Ajankohtainen inkeriläisyys

Keväällä 2020 tuli kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun presidentti Mauno Koivisto ilmaisi Ajankohtaisen kakkosen suorassa TV-lähetyksessä, että inkerinsuomalaiset voidaan rinnastaa paluumuuttajiin. Kannanottoa seurasi inkeriläisten laaja muutto entisen Neuvostoliiton alueilta Suomeen vuosina 1990–2016.

Inkeriläisyyden tutkiminen on ajankohtaista muuallakin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on koonnut tietoa ja kerännyt arkistoaineistoa yhteistyöhankkeessa Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun. Helsingin yliopistolla taas on parhaillaan käynnissä tutkimusprojekti Transnational Memory Cultures of Ingrian Finns, jonka puitteissa kartoitetaan ja vertaillaan inkeriläisten kokemuksiin liittyviä muisteluaineistoja Suomessa, Virossa ja Ruotsissa. Myös Kansallismuseon näyttely on mukana analyysissa.

Amalia Susi kirjasi kokemuksensa 28 kangaspalaan
Palattuaan vuonna 1954 neuvostovuosien karkotuksesta ja vankileireiltä Leningradin alueelle Amalia Susi kirjasi kokemuksensa 28 kangaspalaan, jotka hän piilotti ja ompeli patjan sisään. Muistelmia säilytetään Kansallisarkistossa.
Kuva: Ilari Järvinen, Museovirasto
Hiussolki
Inkerinsuomalainen Himasen perhe tuli Suomeen jatkosodan aikana syksyllä 1943, ja lähtö takaisin Neuvostoliittoon oli edessä seuraavan vuoden syksyllä. Lähdön hetkellä yksi perheen tyttäristä otti päästään hiussoljen, jonka antoi muistoksi ystävälleen Mailalle.
Kuva: Timo Ahola, Museovirasto

Ääni vaiennetuille

Vaikeaa ja haastavaa kulttuuriperintöä tutkimuksissaan käsittelyt Silke Arnold-de Simine on analysoinut muistamista museokontekstissa. Hän on todennut, että henkilökohtaiset muistot ja kokemukset näyttelyissä tai muissa museon välittämissä medioissa lisäävät toivottua moniäänisyyttä ja vuorovaikutteisuutta. Ne murtavat käsitystä museoista yhden totuuden julistajina.[1]

Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset -näyttelyn toinen käsikirjoittaja, toimittaja ja antropologi Lea Pakkanen toi haastatteluaineiston kautta näyttelyssä ääneen joukon eri-ikäisiä inkerinsuomalaisia, joista jokaisella oli erilainen elämänhistoria kerrottavana.

Äänet heijastivat inkeriläisiä identiteettejä tilanteissa, joissa ympäröivien yhteiskuntien epäoikeudenmukainen kohtelu ja paineet ovat ajaneet yksilöitä ja kokonaista yhteisöäkin vaikenemaan kokemuksistaan ja perhetaustoistaan. Yhteistyössä valokuvaaja Meeri Koutaniemen kanssa käsikirjoittajat Lea ja Santeri Pakkanen työstivät näyttelyssä myös oman perheensä inkeriläistä historiaa.

[1] Arnold de-Simine, Silke 2013, 11. Mediating Memory in the Museum: Trauma, Emphaty, Nostalgia. Basingstoke: Palgrace Macmillan.

Kokemus surusta, kärsimyksestä ja selviytymisestä

Inkeriläisyys oli pitkään Suomessa vaiettu aihe sen poliittisen arkaluonteisuuden takia. 1990-luvun alussa alkaneiden muuttojen myötä inkeriläiset palasivat suomalaiseen yhteiskuntaan. Näyttelyn tekijöiden kokemus kuitenkin on, että inkeriläisyys on vielä yli 30 vuotta myöhemmin Suomessa melko tuntematonta ja kouluissa siitä puhutaan liian vähän.

Kansallismuseon näyttelyssä kerätyssä palautteessa suru nousi tunteena monille pintaan. Näyttelyn tekijät kertovat surun ja kärsimyksen rinnalla myös selviytymisestä ja sinnikkyydestä ja siitä, että inkeriläisyys on osa suomalaisuutta.

Traumaattisten kokemusten tunnistaminen ja herkkyys niiden kohtaamiseen ovat olennainen osa nykyaikaista, yhteisölähtöistä museotyötä.[1] Merkityksiä museonäyttelylle löytää prosessista, jossa työskennellään vuorovaikutuksessa yhteisöjen kanssa. Parhaimmillaan näyttely avaa tilan, joka mahdollistaa yksilöille ja yhteisöille, yhteiskunnalle mahdollisuuden työstää identiteettiään.

[1] Turtle, Matt & Jess 2020, 23. Working with trauma. – Contemporary collecting. An ethical toolkit for museum practitioners (Edited by Ellie Miles, Susanna Cordner, Jen Cavanagh). London Transport Museum.

Äyrämöisnaisen hartiushame
Näyttelyssä esillä ollutta esineistöä yhdisti inkeriläisten kokema vaino ja terrori. Suomen kansallismuseon kokoelmiin kuuluvaa äyrämöisnaisen hartiushametta säilytettiin neuvostoaikana perunakuopassa, kunnes se tuotiin Suomeen vuonna 1943. Kuva: Museovirasto.

Linkit

Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset -näyttelyn käsikirjoitus

Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset -näyttelyn virtuaaliesittely

Näyttelyn käsikirjoittajat Lea ja Santeri Pakkanen keskustelevat näyttelyn teemoista toimittaja Maria Mannerin kanssa Unohdetut-klubilla

Asiasanat: inkeriläiset, inkerinsuomalaiset, Inkeri, museonäyttelyt, muistaminen

Pääkuvan tiedot: ”Kysyin lapsena äidiltäni, keitä me oikein olemme? Äiti vastasi: olemme inkeriläisiä, mutta älä kerro sitä kenellekään.”Elena Shevakova, haastattelusitaatti näyttelystä. Kuva: Soile Tirilä, Museovirasto.