Kysymyksiä kulttuuriperinnön repatriaatiosta

Etnografisen aineiston hankkiminen muista kulttuureista on kytkeytynyt tiiviisti sekä kolonialismin että arkeologian ja muun kulttuurintutkimuksen historiaan ja usein myös suoraan siirtomaahallintojen poliittisiin päämääriin. Nykyisin kulttuuriperinnön laitonta maastavientiä ja vietyjen esineiden palauttamista sääntelevät kansalliset ja kansainväliset sopimukset, lait sekä eettiset ohjeet[5], jotka alkoivat muodostua toisen maailmasodan jälkeen. Sitä edeltävänä aikana ei epäröity viedä hyvinkin vanhaa ja arvokasta kulttuuriomaisuutta maasta toiseen nykypäivän vinkkelistä katsottuna usein kyseenalaisilla tavoilla.

Maailman eri kolkilta vietiin sekä suunnitelmallisesti että tilaisuuden tullen kulttuuriaineistoa erilaisten retkikuntien, sotatoimien ja projektien yhteydessä. Esimerkiksi 1800-luvun lopulla arkeologinen mielenkiinto kohdistui muinaiselle Silkkitielle: muun muassa buddhalaisista temppeleistä sahattiin surutta suuri määrä muraaleja Berliinin Etnologisen museon kokoelmiin[6] ja Dunhuangin vuoden 1907 sensaatiomainen käsikirjoituslöytö päätyi suurimmaksi osaksi Ranskaan ja Englantiin[7]. Myös brittihallinto vei 1903–1904 Tiibetin-valtauksen yhteydessä valtavan määrän uskonnollista esineistöä Intiaan ja sitä kautta Englantiin[8].

Sen sijaan ruotsinsuomalainen geologi Gustaf Nordenskiöld pidätettiin Yhdysvalloissa vuonna 1891, kun hän oli viemässä Coloradon Mesa Verdestä kaivamaansa 600 esineen arkeologista kokoelmaa Ruotsiin. Yhdysvalloissa ei vielä tuolloin ollut kulttuuriaineiston maastavientiin liittyvää lainsäädäntöä, joten esineistön viemiselle ei lopulta ollut oikeudellista estettä.

Oma lukunsa ovat keruuajankohtana vielä käytössä olleet tai käytöstä luopumisen kynnyksellä hankitut alkuperäiskansojen esineistöt. Niillä on alkuperäisten omistajiensa jälkeläisille suuri symbolinen arvo heidän esivanhempiensa jo kadonneen kulttuurin uudelleen löytämisessä ja oman identiteetin muodostamisessa. Hyvä esimerkki on Kansallismuseon kokoelmissa oleva ns. Etholénin kokoelma, joka on hankittu Alaskan alkuperäiskansoilta 1800-luvun alkupuoliskolla. Tuolloin Alaska kuului Suomen lailla Venäjään, ja siirtomaahallinto oli jo alkanut muuttaa perinteistä elämänmuotoa. Historiallisen yhteyden takia kaukaisessa Suomessa on säilynyt ainutlaatuinen esineistö, johon on viime vuosina käynyt perehtymässä alaskalaisia käsityöläisiä ja tutkijoita ja josta tehty näyttely on kiertänyt alkuperäisillä sijoillaan Yhdysvalloissa[9].

Vaikka Suomella ei ole ollut omia siirtomaita, kolonialistinen maailma on ollut se laajempi konteksti, jossa suuri osa Kansallismuseonkin vanhoista ulkoeurooppalaisista kokoelmista on syntynyt. On selvää, että vanhojen siirtomaavaltojen suuret museot ovat repatriaatiokysymysten keskipisteessä. Vaikka osa Parthenonin aarteista on British Museumissa[10] ja Pergamonin Zeuksen alttari Berliinissä, asia koskettaa koko kansainvälistä museokenttää – myös Suomen kansallismuseon ulkoeurooppalaisia ja saamelaisia kokoelmia sekä osittain arkeologista kokoelmaa ja kuvakokoelmia.

Millainen esineistö tai aineisto sitten on kansallista kulttuuriomaisuutta? Unescon 1970 yleissopimuksen ensimmäisessä artiklassa kulttuuriomaisuudeksi määritellään muun muassa

• arkeologisten kaivausten – luvallisten ja luvattomien – ja arkeologisten löytöjen tulokset
• taiteellisten tai historiallisten muistomerkkien tai kiinteiden muinaisjäännösten osat
• yli sata vuotta vanhat muinaisesineet ja kansatieteellisesti mielenkiintoiset esineet ja arkistot, mukaan luettuina äänite-, valokuva- ja elokuva-arkistot.[11]

Käytännössä asia koskee siis laajasti vanhempia etnografisia kokoelmia ja muilta kansoilta peräisin olevia muita aineistoja kaikissa museoissa, arkistoissa ja muissa kulttuurilaitoksissa.

Palautuksia sääntelevät kansainväliset sopimukset. Niiden ohella monella maalla on lisäksi omat eettiset ohjeistuksensa kulttuuriaineiston palauttamisesta.[12] Paljon keskustelua[13] on herättänyt viime vuonna Ranskassa presidentti Macronin toimeksiannosta laadittu asiakirja[14], ns. Macronin raportti. Siinä päädyttiin suosittelemaan hyvinkin laajaa palauttamista, vaikka käytännön toimet eivät ole toistaiseksi juuri edenneet. Palautuskysymykset ovat myös kunkin maan sisä- ja ulkopolitiikkaa, mutta kuten Kendal Adams toteaa, kannan muodostaminen on joka tapauksessa itse kunkin instituution tehtävä: ”The Macron report will add to growing pressure on museums across Europe to re-examine their approach to the repatriation or restitution of colonial-era objects.”[15]

Ammatillisessa museotyössä on toki ylimpänä ohjenuorana ICOMin museotyön etiikkakoodi, jossa museoiden edellytetään olevan ”valmiita osallistumaan keskusteluun kulttuuriomaisuuden palauttamisesta alkuperämaahan. Palauttamisen täytyy tapahtua puolueettomasti ja perustua tieteellisiin, ammatillisiin ja humanitaarisiin periaatteisiin. Lisäksi on otettava huomioon paikallinen, kansallinen ja kansainvälinen lainsäädäntö.”[16]

Näistä lähtökohdista myös Suomen kansallismuseossa on valmisteltu toimintapolitiikkaa repatriaatiotilanteisiin. Samalla on luotu kokonaiskuvaa kokoelma-aineistojen saannista ja vaiheista. Prosessi painottuu tässä vaiheessa eettisiin periaatteisiin, sillä meillä ei vielä ole repatriaatioon liittyvää lainsäädäntöä.

Kulttuuriesineen palautuspyynnön voi esittää valtiollinen taho, yhteisöä edustava järjestö tai jopa yksityinen henkilö. Oikeus edustaa ryhmää juontuu ennen kaikkea pyytäjän kansallisesta oikeustilanteesta. On katsottava sekä yleisesti prosessin ohjaamana että kussakin tapauksessa erikseen, miten kommunikoinnissa edetään. Tapauskohtaisesti on myös sovittava toimet esineen tai aineiston siirron jälkeen. Esimerkiksi ihmisjäänteet ja pyhät esineet ovat sensitiivistä aineistoa, joille ei voida lähtökohtaisesti määritellä tiettyä toimintamallia. Tuoreessa muistissa on Tukholman Etnografiskasta vuonna 2006 Kanadaan palautettu haisla-intiaanien toteemipaalu, joka palautuksen jälkeen saatettiin maahan maatumaan sen alkuperäisen, kuolemaan liittyvän merkityksen mukaisesti.[17]

Kokoelmamme ovat myös valtion omaisuutta. Repatriaatioon sekä siihen liittyvän prosessin hahmottamiseen liittyy siten paljon kysymyksiä, joiden ratkaiseminen voi vaatia yhteistyötä Kansallismuseon ja Museoviraston lisäksi myös eri ministeriöiden kanssa. Jokainen palautuspyyntö ja -hanke on käsiteltävä tapauskohtaisesti niin lainsäädäntö, eettiset ohjeet kuin osapuolten näkökannat huomioon ottaen. Keskeisiä seikkoja ovat muun muassa palautuspyynnön esittäjän status sekä periaatteelliset kysymykset siitä, mitä esineelle tai aineistolle tapahtuu palautuksen jälkeen.

ICOMin etiikkakomitea seuraa kulttuuriaineiston palauttamiseen liittyvää keskustelua ja hankkeita.[18] Vaikka asia on ollut kansainvälisen keskustelun aiheena jo pitkään, keskustelun määrään verrattuna toteutuneita palautuksia on vielä melko vähän. Yalen yliopisto palautti muutamia vuosia sitten Peruun arkeologisen Machu Picchu -kokoelman[19], ja Beninin pronssiesineistö on suurennuslasin alla niin Macronin raportissa kuin Nigerian valtion ja ulkomaisten museoiden muodostamassa The Benin Dialogue Group -ryhmässä[20]. Maailman suuret museot eivät silti ole toistaiseksi juuri näyttäneet käytännön esimerkkiä. Ne ovat vedonneet milloin aikanaan tapahtuneen hankinnan laillisuuteen ja sen myötä nykyiseen omistajuuteen, milloin alkuperämaiden mahdolliseen epävakauteen tai kokemattomuuteen museoaineiston ammattimaisessa hoidossa[21].

Itse asiassa pohjoismaiden museot ovat repatriaatioyhteistyön edelläkävijöitä. Tanskan ja Grönlannin kansallismuseoiden välisessä UTIMUT-projektissa Grönlantiin palautettiin huimat 35 000 arkeologista ja etnografista esinettä. Siirtämiseen kului lähes 20 vuotta, vuodesta 1982 vuoteen 2001. Uraauurtavassa hankkeessa korostuivat nimenomaan yhteistyö ja tasavertainen toimijuus entisen siirtomaavallan ja kolonisoidun osapuolen välillä, ja sitä on pidetty esimerkkinä onnistuneesta repatriaatiosta.[22]

Toinen merkittävä hanke on meneillään Suomen kansallismuseon ja Saamelaismuseo Siidan välillä. Kansallismuseon lähes koko saamelaisesineiden kokoelma, noin 2 600 esinettä, siirtyy Siidan haltuun näillä näkymin vuonna 2022. Tällä hetkellä Inarissa on meneillään museon laajennus ja sen myötä varastotilojen rakentaminen saapuvalle esineistölle. Esineitä kootaan parhaillaan Kansallismuseon kokoelma- ja konservointikeskukseen, missä ne inventoidaan ja tunnistekuvataan sekä valmistellaan siirtoa varten. Kokoelmaa koskevien diaarien, pääluetteloiden ja verifikaattien digitointi tietosisällön luovuttamista varten on niin ikään suunnitteilla. Hankkeen myötä luodaan samalla pohjaa tulevalle yhteistyölle, jonka myötä saamelaiskulttuuri tulee olemaan osa Kansallismuseon toimintaa myös tulevaisuudessa. Suunnitteilla on myös kiertonäyttely, jossa avataan palauttamiseen yleensä ja saamelaisesineistöön erityisesti liittyviä kysymyksiä. Kaikkineen siirto lisää merkittävästi saamelaisen kulttuuriperinnön saavutettavuutta ja vaikuttavuutta saamelaisalueella.[23] Myös Vapriikki, Hämeenlinnan kaupunginmuseo ja Suomen Metsämuseo Lusto ovat palauttaneet tai palauttamassa muutamien kymmenien saamelaisesineiden kokoelmia Siidaan[24].

Norjassa on puolestaan päättymässä Norjan kansallismuseon, Oslon yliopiston Kansatieteellisen museon, kuuden saamelaismuseon ja saamelaiskäräjien vuonna 2012 aloittama Bååstede-hanke, joka tähtäsi esineistön palautukseen Norjan saamelaisalueen museoihin.[25] Projektia ennakoi vuosina 2006–2007 kolmen pohjoismaisen saamelaismuseon yhdessä toteuttama aineiston kartoitus, Recalling Ancestral Voices – Repatriation of Sámi Cultural Heritage -hanke, jota tukivat sekä Euroopan unioni että useat pohjoismaiset ja kansalliset tahot.[26]

Suomen kansallismuseon etnografisiin kokoelmiin on kohdistunut myös ulkopuolista mielenkiintoa. Edellä mainittu Mesa Verde -esineistö päätyi testamenttilahjoituksen kautta Kansallismuseolle vuonna 1909. Vuonna 2017 museolle tuli epävirallinen tiedustelu mahdollisuudesta palauttaa kokoelmaan kuuluvat ihmisjäänteet ja hauta-antimet Yhdysvaltoihin. Palauttamisesta on sen jälkeen keskusteltu valtioiden kesken.[27] Aineistoon kuuluville luille on tehty osteologinen analyysi erillisrahoituksen turvin. Myös Australian alkuperäisväestö ja heitä edustavat tahot ovat olleet aktiivisia.

Suomen Lähetysseura lahjoitti Kansallismuseolle vuonna 2015 kokoelman, johon sisältyi namibialaisen Ondongan kuningaskunnan ns. valtakunnan kiven pala. Sen palauttamisesta on tehty periaatteellinen päätös, ja suunnitelmissa on luovuttaa kivi Namibian kansallismuseolle Namibian ja Suomen yhteistyösuhteiden 150-vuotisjuhlien yhteydessä kesällä 2020. Suomen Lähetysseura on jo aikaisemmin palauttanut Namibiaan kaksi rituaalikiveä.[28]

Historialliset yhteydet ovat synnyttäneet vaihtoa monenlaisissa ja usein epäsuhtaisissa valtatilanteissa. Kysymys kenen esineet, kenen kulttuuri on museoympäristössä jatkuvan pohdinnan ja vuoropuhelun arvoinen ja välttämätön myös arjen työssä. Repatriaatiossa liikutaan monilla historian, politiikan, lainsäädännön, kulttuurin, identiteetin rakentumisen ja inhimillisten tunteiden pinnoilla. Esineet eivät ole vain kappaleita, vaan niihin latautuu monia merkityksiä niiden kiertäessä ajasta ja paikasta toiseen.

Itselleni esineiden merkitystä eri konteksteissa tutkineena museoammattilaisena Alaska-aineistoa käsitelleessä The Turning Circle -symposiumissa[29] avautui entisestään, kuinka syvällinen emotionaalinen ja identiteettiin liittyvä merkitys esineillä voi olla. Kuulin hyvin tunteellisista hetkistä, kun Alaskasta saapunut ryhmä pääsi tutkimaan Alphonse Pinartin 1870-luvun alussa Ranskaan tuomaa esineistöä. Esineet eivät olleet heille ensisijaisesti museoesineitä vaan edustivat heidän tukahdutettua ja kauan kadoksissa ollutta historiaansa ja kansansa esivanhempia, joille pidettiin esineistön välityksellä muistorituaali. Alaskan alkuperäiskansoihin kuuluvien tutkijoiden ja taiteilijoiden kautta avartui näkökulma myös oman museomme kokoelmiin.