Museo nykyajan tallentajana – Suomi 100 vuotta -dokumentointi tallensi juhlavuoden jälkipolville

Nykydokumentointihankkeen suunnittelu on täynnä valintoja ja epävarmuutta. Mikä ilmiö on sekä riittävän merkityksellinen tallennettavaksi että samalla myös tarpeeksi tavanomainen jotta se kuvastaisi mahdollisemman monen kokemusta juuri tässä ajassa?

Suomi 100 vuotta -juhlavuoden dokumentoinnissa vaa’assa painoi juhlavuoden ainutkertaisuus. Valtiollinen historia kuuluu myös Kansallismuseon tallennusvastuualueisiin. Hankkeessa tallennettiin eri taustoista tulevien, eri-ikäisten ja eri puolilla Suomea asuvien juhlavuoden viettoa sekä virallisissa Suomi 100 -tapahtumissa että juhlijoiden omissa tilaisuuksissa. Tämän lisäksi dokumentoitiin itsenäisyyspäivän viettoa sekä juhlavuotta organisoineen Suomi 100 -sihteeristön työtä. Ulkopuolista lisärahoitusta saanut hanke oli mahdollista toteuttaa poikkeuksellisen laajana. Dokumentoinnin tuloksena tallennettiinkin 17 haastattelua, 26 havainnointipäiväkirjaa, 573 valokuvaa, 5 lyhyttä videota sekä 66 esinettä.

Juhlavuoden viettoon suoraan liittyvien teemojen lisäksi talteen tuli myös yleistä ajankuvaa. Haastatteluiden aikana päädyttiin usein keskustelemaan ajankohtaisista aiheista kuten muun muassa suomalaisen ammattikoulutuksen tasosta tai vanhustenhoidosta. Puheenvuoron saivat myös juhlavuoteen jollain tasolla kriittisesti suhtautuvat, sillä oletuksena oli, että löytyy ihmisiä tai ihmisryhmiä, jotka kokevat joko itse tai muiden jäävän juhlinnan ulkopuolelle. Suurin osa haastatelluista piti juhlavuoden viettoa erittäin myönteisenä asiana. Silti muutama heistä koki ettei Suomella tai suomalaisilla ollut syytä juhlaan esimerkiksi epäonnistuneen pakolaispolitiikan vuoksi tai ettei juhlavuosi ja juhlahumu kosketa omaa elämää millään lailla.

Mä näen paljon hyviä asioita tässä Suomessa. Mä olin viime viikon Lapissa, Sodankylässä töissä. Mua kiinnostaa saamelaisten asema ja vähemmistöjen asema täällä Suomessa myös. Ja ilolla ja ylpeydellä kohtasin siellä pohjoisen ihmisiä ja Lapin lapsia. Se oli hienoa. Mutta tuota. Suomi 100. Joo. Olisin halunnut juhlia, mutta ilo on viety.
(nainen, s. 1961)

Koko hanke kulminoitui itsenäisyyden juhlinnan taltiointiin. Sen dokumentoinnissa olivat mukana Helsingin yliopiston kansatieteen kenttäkurssin sekä ruotsinkielisen ammattikoulun Yrkesinstitut Prakticumin opiskelijoita. Osa opiskelijoista itsedokumentoi omaa juhlintaansa. Sen kautta saatiinkin pääsy tilaisuuksiin, joihin muuten olisi ollut vaikea päästä tai ulkopuolisen läsnäolo olisi aiheuttanut muutoksia havainnointitilanteeseen.

Ikähaitari on ollut 25-vuotiaista 40-vuotiaisiin ja ihmiset ovat olleet erilaisista taustoista. Ainoa yhdistävä tekijä taitaa olla se, että useimmat edustavat tavalla tai toisella jonkinlaista alakulttuuria (punk, metal, rock, goth) ja asuvat muutamaa henkilöä lukuun ottamatta Tampereella tai lähistöllä.

Itsenäisyyspäivän dokumentoinnista nousi esille eräänlainen itsenäisyyspäivän vieton murroskohta. Päivän luonne hartaana ja usein pitkäveteisenäkin juhlapäivänä tuli erityisesti lapsuusmuistoissa esille. Monessa haastattelussa ja havainnointipäiväkirjassa toivottiinkin lisää iloa itsenäisyyden juhlintaan ja samalla sotien muistamisen osuutta pienemmäksi.

Presidentin itsenäisyyspäivän vastaanoton eli Linnan juhlien merkitys yli sukupolvien yhdistävänä kollektiivisena kokemuksena nousi vielä esille. Samalla kuitenkin epäiltiin ettei siitä enää tuleville sukupolville muodostu samanlaista koko kansakuntaa yhdistävää traditiota. Osalle haastatelluista olikin jo muodostunut uusia hartaan juhlinnan muotoja rikkovia perinteitä itsenäisyyden juhlintaan.

Koko koulu söi yhessä ja abi-luokka oli aina tehnyt ruuat ja kakkoset oli hoitanu koristelun ja silleen. Oli siel jotain ohjelmii, jotain tällasii biisikärpäsii sun muit. Sit siel oli valokuvauksii ta pysty käymään kuvis kavereitten kaa ja se oli niin ku, et mentiin puvut päälle kouluun tavallaan iltakuueks ja ihan siisti.
(mies s.1998)

Nykydokumentointihankkeita on toteutettu Suomen museoissa jo 1970-luvulta alkaen. Määrä on lisääntynyt viime vuosien aikana, ei vähiten museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyöverkoston TAKOn tekemän työn ansiosta. TAKOn myötä nykydokumentointeja tehdään suunnitelmallisesti ja tallennusvastuuta eri museoiden kesken jakaen. Suuri haaste ja kehityskohta nykydokumentoinnissa on kuitenkin kerättyjen aineistojen päätyminen tutkijoiden ja opiskelijoiden käyttöön. Liian harva museoalan ulkopuolelta tietää, että Suomen museoissa on vuosien varrella kerättyjä nykydokumentointiaineistoja. Näistä aarteista olisi tärkeää tiedottaa nykyistä tehokkaammin.